Viime viikon kuulumisia ja miehekäs rakkausaforismi

Kävimme alkuviikosta vanhempieni luona ilmeisesti täyshoitohotellissa. Meillä kun vesi haetaan pääsääntöisesti kylältä kymmenen litran tonkilla, käytetään sadevettä ja omasta kaivosta silloin kun siellä vettä on, ostimme vanhanaikaisen pulsaattoripesukoneen, jotta saamme pyykit pestyä. Se ei kuitenkaan ole vielä käytössä, joten kysyin äidiltäni, saammeko ottaa vähän pyykkiä mukaan pestäväksi heillä. Vähän pyykkiä olikin samanlainen asia kuin pieni kuorma tavaraa. Sitä oli. Paljon. Sanoin äidilleni, että hoidamme pyykkivuoremme kyllä itse jos saamme vain lainata heidän konettaan. En ehtinyt kissaa sanoa kun äiti oli jo ladannut pesukoneen täyteen ja ennen kuin ehdin edes ajatella, että otan kuivat pyykit pois narulta, ne olivatkin jo ilmestyneet minun vanhaan huoneeseeni viikattuna siisteihin pinoihin. Jossain vaiheessa äitini kysyi minulta, haluanko vaatteet silitettyinä. Huh, palvelu pelaa ilmeisesti, vaikka tytär onkin jo ainakin omasta mielestään aikuinen. Vähän jopa nolotti kun äitini mukisematta pesi pyykkimme, laittoi kuivumaan ja viikkasi. Yritin sanoa, että ei hänen tarvitse, mutta sain vastaukseksi vain, että "No mutta kun mä niin tykkään kun saan vähä häärätä." Isäni lahjoi minua taskulampulla ja ostalampulla kun menin sanomaan, että yhtenä iltana oli niin pimeää töihin lähtiessäni, että en löytänyt edes autoani pihasta. Otsalamppu olikin mallia "Tällä valaisee koko pitäjän ja puolet naapuripitäjästä." Varmasti kiitän isääni talven pimeinä iltoina kun pitäisi hakea puita pilkkopimeässä.

Kävimme kyläilemässä myös molempien isovanhempieni luona ja totesin, että Retku on kyllä yhden sortin mummonhurmaaja. Välillä mietin, että minua ei välttämättä olisi edes tarvittu mukaan, sillä Retku sopi mummojeni ja pappojeni kanssa omatoimisesti, milloin menemme seuraavan kerran kylään ja vaihtoi kuulumisia kuin olisi tuntenut heidät aina, vaikka todellisuudessa hän on nähnyt heitä vasta muutamia kertoja. Toisen pappani kanssa Retku käpisteli kaikki papan metsästysaseet läpi ja heidän jutellessaan ihan pystyin näkemään, miten kuvitteelliset hylsyt lentelivät kun he pääsivät vauhtiin. Olen myös huomannut, että Retku ja toinen mummoni ovat korviaan myöten rakastuneita toisiinsa. Kumpikin kehuu minulle toista minkä ehtii. Retku sanoi joskus, että mummoni on juuri sellainen mummo kuin kaikilla pitäisi olla ja että nyt Retku ymmärtää, miksi minä ja minun äitini olemme pelkkää sydäntä. Mummoni taas sanoo Retkusta, että hän on löytö, suloinen, miellyttävä ja ihmettelee, missä minä olen pitänyt Retkua piilossa ja enhän meinannut päästää tuollaista aarretta karkuun. Mummo, en aio päästää, lupaan sen!

Teen töitä lähinnä viikonloppuöisin tunnin ajomatkan päässä olevassa isommassa kaupungissa. Eilen heräsin aikaisin aamulla ja yritin myöhemmin tuloksetta ottaa päiväunia, että jaksaisin töissä seuraavan yön, ja ajaa vielä töiden jälkeen kotiinkin. Pyörin ja hyörin yli neljä tuntia eikä uni tullut, joten vähän kiukkuisena nousin ylös ja aloin valmistautumaan töihin. Retku keitti minulle kahvia ja teki leivät, että saisin syödä ja jaksaisin töissä. Hän myös kysyi, haluanko saunaan kun tulen töistä aamulla. Ihmettelin, että Retkuhan nukkuu umpiunessa kun tulen kotiin. Hän ilmoitti laittavansa herätyskellon soimaan aamuyöllä ja ryhtyvänsä lämmittämään puusaunaa, jotta se olisi valmis kun olen kotona. Mietin itsekseni, että ei minun kyllä kovin vaikeaa ole pitää mummolleni antamaa lupausta. Kuka muka tuollaisesta aarteesta haluaisi luopuakaan? Hymyilin koko tunnin ajomatkan töihin ja vielä koko yön töissä. Taputtelin itseäni olkapäälle ja mietin, mitä ihmettä olen tehnyt, että minulla tuollainen Retku on.

Teimme eilen Retkun kanssa pihahommia, joita emme ole ehtineet saaneet aikaiseksi tehdä aikaisemmin. Kannoimme ympäriämpäri tonttia löytynyttä puuroskaa samaan kasaan ja poltimme kasan. Seurailin vierestä kun Retku teki klapeja, jonka jälkeen minä heittelin klapit puuvajaan. Kirveen heiluttelu näytti todella helpolta. En ole oikeastaan koskaan aiemmin koskenut kirveeseen muuta kuin lähinnä siirtänyt sellaisen paikasta toiseen. Olin ihan varma, että se sujuisi minultakin kuin vettä vain. Tietenkin, miksei muka sujuisi? Pyysin Retkulta, että hän antaisi minunkin kokeilla ja neuvoisi, miten homma sujuu. Retku etsi minulle oksattoman, täysin kuivan puupöllin, joka minun tulisi halkaista, neuvoi minua, miten täytyy seistä, kuinka kaukana ja missä asennossa. Sen jälkeen hän opetti minulle oikeanlaisen lyönnin ja antoi pari vinkkiä, miten sellaisen pöllin saa halki. Ja minä yritin. Ja yritin. Ja yritin. Ihmettelin jo, että onkohan tässä kirveessä jotain vikaa, sillä en voinut uskoa, että se ei ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Noin kahdenkymmenen hyvin tähdätyn (?) osuman jälkeen sain kuin sainkin pöllin halki ja hihkuin riemusta. Olin onnistunut vain kerran lyömään ohi, jolloin kirves heilahti jalkojeni välistä. Pääni päällä välähti lamppu: *dingdingding* ai tämän takia pitää seistä aika leveässä haara-asennossa! Elämäni ensimmäisen jotenkuten onnistuneen klapinteon jälkeen siirryin hyvin vaatimattomana ihmisenä ollenkaan itseäni kehumatta ja ylistämättä omalle paikalleni heittelemään Retkun tekemät kalpit vajaan ja jatkoin Retkun ähertämisen seurailemista. Jossain vaiheessa Retku otti työn alle todella oksaisen mäntypöllin. Aikansa siinä äherrettyään ja puhistuaan Retku sihisi hampaidensa välistä: "Mikään ei ole vahvempaa kuin tosirakkaus. Paitsi männynoksa. Ja Apache-helikopteri."

Luonnon valintakoe osa 1

Nyt on vihoviimeisetkin tavarat tyhjennetty yksiöstä ja jokainen tavara on paikoillaan punaisessa tuvassa. Viime tekstissä mainitsemani pieni kuorma tavaraa, joka menee vanhemmilleni säilytykseen osoittautuikin ei-niin-pieneksi. Kaikki on kai suhteellista, mutta en välttämättä kutsuisi pieneksi kuormaksi sitä, että vanhempani ajelivat kotiinsa mukanaan suuri kolmimetrinen peräkärry ja farmariauto täynnä tavaraa. Mistä sitä oikein kertyy? Kuka sitä on kaappeihini tunkenut? Mitä ihmettä minä olin kuvitellut tekeväni esimerkiksi hotellin pienellä palasaippualla? Jotain ilmeisesti, sillä sellaisiakin löytyi laatikoista. Kylpyhuoneen kaapit olivat täynnä shampoopulloja ja suihkusaippuoita, joissa oli jäljellä pieni tippa purkin pohjalla. Pula-aikaanko minä olin varautunut?  Nyt kaikki on kuitenkin tyhjennetty ja lajiteltu ja oikeissa osoitteissa.

Tein äitini kanssa loppusiivouksen asunnossa ja sen jälkeen jäin hetkeksi yksin ihmettelemään tyhjyyttä. Kävin pikakelauksella läpi kaikkea, mitä asunnossa oli tapahtunut, hyviä ja huonoja asioita. Pieni haikeus tuli kaihertamaan jonnekin silmännurkkien tienoille. Minulla on taipumusta olla joissakin asioissa hieman tunteikas, joten kun suljin tyhjän asunnon oven takanani ja pudotin avaimen postiluukusta sisään, ajattelin, että yksi ovi sulkeutuu ja yksi vaihe elämässä päättyy. Käännyin rappukäytävässä ympäri ja jatkoin mielessäni ajatusta, että ovi on suljettu ja nyt käännetään katse toiseen suuntaan.

Tällä viikolla (, jota Retku kutsuu punaisen tuvan intensiivikurssiksi) olen totutellut arkirutiineihin. Niitä onkin hurjasti enemmän kuin pienessä kerrostaloyksiössä! Jokainen aamu on alkanut sillä, että olen tehnyt puuhellaan tulet ja lämmittänyt tiskivedet isossa kattilassa hellan päällä. Pihassa on kyllä kaivo, mutta veden määrä siinä on luonnollisestikin riippuvainen sateen määrästä, ja koska haemme joka tapauksessa kylältä puhdasta juomavettä, sitä haetaan kerralla niin paljon, että sitä voi käyttää kaikkeen muuhunkin. Iltaisin minä olen lukenut kirjoja (haimme eilen myös molemmille kirjastokortit!) ja Retku on pelannut Pleikkaria. Eilen huomasin ystävän kanssa puhelimessa puhuessani käyttäväni luontevasti tästä paikasta sanaa koti. Parina päivänä kävimme "isolla kirkolla" kolmenkymmenen kilometrin päässä ostamassa kaikkea mahdollista tarpeellista ruuasta traktorin akkuun. Olen nauttinut kotona olemisesta, tehnyt hyviä ruokia ja ihmetellyt sitä, miten paljon hidastemposemmaksi elämä on muuttunut. Teimme myös yhtenä päivänä minulle muistilistan, mitä kaikkea täytyy tehdä aina ennen kuin lähtee kotoa. Listassa on tällä hetkellä kahdeksan kohtaa ja Retkun mukaan nopea lähtö kotoa talvella tarkoittaa noin kahta tuntia, jolloin käydään läpi listan jokainen tehtävä.

Toissailtana tein elämäni ensimmäisen porkkanakakun. Kysyin Retkulta edellisenä päivänä toiveita, mitä leipoisin ja vastauksena oli sekunnin sadasosassa porkkanakakku. Se on hänen herkkuaan ja hän sanoi sen olevan "vaimon tulikoe". Eilen aamulla maistoimme kakkua ja Retkun tuomio oli: "Täydellistä. Hyväksytty! Musta tulee lihava ja onnellinen. Mä oon jo onnellinen, joten I might as well be fat."

Tällä hetkellä minä odottelen, että tiskivesi jäähtyy, ja Retku häärii ulkona. Mainitsin edellisessä kirjoituksessani, että teimme pihahommia viikon edestä yhtenä päivänä. Niihin kuului muun muassa vanhan navetan edustan siivous. Siihen oli kerääntynyt hämmentävä määrä roinaa ja rojua ja suoraan sanottuna roskaa. Lajittelimme kasan poltettaviin, kaatopaikalle vietäviin ja säästettäviin. Poltettavat rojut ovat odotelleet sopivaa päivää, jolloin ne voisi laittaa palamaan. Retku lähti jokin aika sitten ulos ja kertoi laittavansa traktoriin uuden akun kiinni ja käyttävänsä kesädieselit koneesta pois. Sen jälkeen hän sytyttäisi roskakasan bensalla palamaan. Olen tottunut luottamaan siihen, että Retkulla on aina jokaisessa toimessaan mukana triplasti varovaisuutta ja hyvä suunnitelma kaiken mahdollisen pieleen menevän varalta. Siksi yllätyin ja kai vähän säikähdinkin kun Retku paahtoi hetki sitten ovesta sisään ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Retku: "Mä tein juutuubit!!"

Minä: "Siis mitä teit?"

R: "No kyllähän mä tiesin, että tuossa pitää olla tosi varovainen ja olinkin, enkä mennyt pää edellä sytyttämään niitä."

M: "Siis mitä??"

R: "No tuu kattomaan mun ripsiä ja kulmakarvoja! Onneksi oli silmälasit!"

Tässä vaiheessa minä pomppasin ylös ja menin eteiseen, jossa seisoi Retku hieman lyhyemmillä ripsillä ja reunoiltaan kulotetuilla kulmakarvoilla varustettuna.

M: "MITÄ tapahtui??"

R: "No laitoin varmaan kaks desiä bensaa ja heitin tulitikun perään. Se vähän leimahti..."

Minä olin sanaton, mitä jos jotain olisi tapahtunut ja minä täällä vain nökötän sisällä? En olisi pitkään aikaan osannut ihmetellä, missä Retku viipyy, hän kun voi haahuilla ulkona monta tuntia ja ihmetellä maailman menoa.

R: "Tämän takia täällä pitää olla erityisen varovainen kaikessa, mitä tekee. Avun saaminen paikalle ja sairaalaan pääsy kestää hälytysajossakin tunnin verran."

Menin Retkun mukana ulos ihmettelemään toista sytytysyritystä ja siinä liekkejä katsellessamme Retku hymyili ilkikurisen näköisenä ja totesi:

R: "Luonto suorittaa valintaa. Joka päivä on valintakokeet ja tänään mä pääsin rimaa hipoen läpi."

"Noh, mennäänkö kotiin?"

Koko viime viikonlopun pakkasin apinan raivolla pientä yksiötäni laatikoihin ja jätesäkkeihin ja tein samalla myös raskaan työviikonlopun. Olin todella väsynyt kun heräsin sunnuntaina ja join kahvia kaksin käsin, että jaksaisin vielä tyhjentää keittiön ja kylpyhuoneen kaapit. Hain marketista lisää pahvilaatikkoja ja siellä ollessani muistin, että kello oli viisi iltapäivällä enkä ollut syönyt kuin kaksi keksiä. Eipä ihme, että väsytti! Kun pääsin kotiin, Retku soitti ja kyseli, miten pakkaaminen sujuu ja minä rupesin itkemään! Jep, näin hyvin sujuu pakkaaminen, kiitos kysymästä kulta. Nähdään aamulla!

Maanantaiaamu koitti sitten jännityksestä johtuen huonosti nukutun yön jälkeen. Vein vielä viimeisiä tavaroita roskiin ja joitakin pakkasin laatikoihin. Retku saapui ja pakkasimme hänen autonsa täyteen ja lähdimme matkaan. Retku halusi käydä isojen poikien lelukaupassa ja tankkaamassa, ja minä hakemassa sen haaveilemani viinitonkan. Kun asiat oli hoidettu, lähdimme huoltoasemalta, mutta Retku pysäytti auton ja kääntyi katsomaan minua kysyen: "Noh, mennäänkö kotiin?" Hymy levisi molemmilla korvasta korvaan kun vastasin: "Mennään."

Matkalla olin niin väsynyt, että en saanut montaakaan järkevää lausetta suustani ja kuuntelin vain puolella korvalla Retkun juttelua. Yritin selittää puolinaista käytöstäni sanomalla, että korvien välissä ei nyt liiku mitään, mutta suustani tuli tilannetta hyvin kuvaava lause: "Mulla on nyt aivojen väli ihan offline-tilassa." No, tulipa selväksi, että aivotoimintaa ei oikein ole...

Pääsimme punaisen tuvan pihaan, kannoimme tavarani sisään ja päätin aloittaa heti niiden purkamisen, sillä tiesin, että jos istun hetkeksi, en saa itseäni enää liikkeelle. Vajaan kolmen tunnin kuluttua sain huikata Retkulle: "Sulla on nyt emäntä asettunut taloksi, kaikki tavarat on purettu ja laitettu paikoilleen!" Retku toi minulle lasin viiniä, kilistimme laseja ja Retku taisi siinä sanoa: "Tervetuloa maalle!"

Lopun päivää pyörin ympyrää, tein vähän ruokaa, pyörin taas ympyrää ja ihmettelin. Mitäs nyt tehdään? Mitä kotona yleensä tehdään? Ai nytkö mä vaan istun tähän sohvalle ja luen vaikka kirjaa? Oho. Illalla lämmitimme saunan ja yritimme katsoa elokuvaa, mutta kumpikin pilkki sohvalla, joten menimme nukkumaan, sillä seuraavalle päivälle olisi ohjelmassa pihahommia.

Tiistaiaamuna katsoimme edellisen illan elokuvan loppuun (sotaleffa, jota katsoessani itkin viitisen kertaa ja ilmoitin Retkulle, että en katso kyseistä elokuvaa enää koskaan...), puimme lämpimästi ja menimme koleaan syyssäähän aloittamaan pihahommia. Tarkoituksena oli tehdä konesuojaan tilaa kolmelle lautapinolle, jotta saisimme ne talvelta suojaan katoksen alle. Lopulta teimmekin kokonaiselle viikolle kaavaillut hommat valmiiksi! Vuorotellen jompikumpi oli jo valmis menemään sisälle ja jatkamaan "sitten joskus" ja toinen tsemppasi, että "No tehdään tämä vielä niin onpahan sitten tehtynä!" Illalla vähän ennen pimeää kömmimme takaisin sisälle, söimme hyvin ja lämmitimme saunan. Totesimme, että eipähän tarvitse koskaan miettiä, että olisi liian vähän aikaa parisuhteelle, sillä yksinään tuollaisia hommia ei edes jaksaisi tehdä vaan siihen tarvitaan kaksi, että homma hoituu kohtuullisessa ajassa.

Päivän aikana Retkun työkaveri kävi lapsiensa kanssa kahvilla ja lapsille jutellessaan Retku sanoi: "Meillä olis täällä jätskiä!" Vatsanpohjassani lehahti perhosparvi lentoon. Meillä! Muistan saman tunteen seurustelumme alkuajoilta, kun Retku kysyi ruokakaupassa: "Onko meillä maitoa?" Niin arkinen lause tuntui aivan uskomattoman hienolta. Mietin silloin, että kuulikohan kaikki, TUO mies kysyi multa, että onko meillä maitoa! Kuulitteko?!!

Tämän viikon lauantaina vanhempani tulevat hakemaan pienen kuorman tavaroitani, jotka menevät heille säilytykseen. Sunnuntaina luovutan vuokrayksiöni avaimet ja sen jälkeen olen virallisesti punaisen tuvan asukas. Jännittävää!!

Pahvilaatikkoja ja autioituva asunto

Aion myydä suurimman osan huonekaluistani netissä, mutta sohvaa ja keittiön pöytääni en myy vaan otan mukaani punaiseen tupaan. Keittiön pöytä on lähes 60 vuotta vanha, pappani on ostanut sen ensimmäisellä palkallaan, joten pöydän tunnearvo on rahassa mittaamaton. Eilen aamulla leivoin kinkkupiirakan, sillä Retku oli tulossa työkaverinsa kanssa työkaverin pakettiautolla hakemaan sohvaa ja pöytää ja tämä ihana mies oli kieltäytynyt ottamasta bensarahoja saati vaivanpalkkaa autonsa lainasta ja kantoavusta. Pitihän siinä nyt edes kahvit keittää ja tarjota kinkkupiirakkaa kun muuta korvausta mies ei huolinut.

Eilen illalla vietimme romanttista kynttiläillallista lattialla istuen. Retku tarjosi illallisen, pitsaa ja olutta, ja minä sytytin kynttilän. Kilistimme olutpulloja viimeisen illan kunniaksi. Vatsanpohjassa tuntui jännityksen ja uuden tilanteen aiheuttama kihelmöinti. Minä olen asunut jonkun kanssa viimeksi kuusi vuotta sitten ja Retku seitsemän vuotta sitten. Mitenhän siihen tottuu, että joku muukin sotkee paikkoja? Myöhemmin ystävämme tuli käymään ja ilta sujui rennoissa merkeissä jutellen muutosta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Ystävä (koodinimeltään Blondi) lupasi tulla käymään meillä ja uhkaili olevansa yövieraanakin usein. Saas nähdä, pitääkö Blondi lupaustaan!

Viime yö oli viimeinen yhteinen yö kaupunkiasunnossani tai ainakin viimeinen yö vanhassa sängyssäni, sillä päivällä tuli sängyn ostaja, joka lopulta nappasi pienellä korvauksella mennessään myös eteisen kokovartalopeilin. Myös vanha työpöytäni meni kaupaksi tänään. Eilen joku kävi ostamassa parvekkeen pöydän ja huomenna joku toinen hakee parvekkeen penkin. Asunnossa on tällä hetkellä enää neljä tuolia, tv-taso, pieni olohuoneen pöytä ja pyykkiteline. Jokainen kirjoitettu kirjain kaikuu kolminkertaisena seinistä ja jokainen ääneen sanottu sana toistaa itsensä ja jää kimpoilemaan tyhjään tilaan. Kaapit ovat vielä täynnä rojua ja rompetta, ja niiden pitäisi mystisesti viikonlopun aikana siirtyä laatikoihin ja jätesäkkeihin. Menin nimittäin juuri lupaamaan puhelimessa Retkulle, että kaikki on pakattuna maanantaiaamuun mennessä! Aion nukkua jäljellä olevat yöt vieraspatjalla lattialla. Jännittävää olla retkellä omassa asunnossaan!

Maanantaiaamuna alkaa siis tavaroiden siirtely punaiseen tupaan ja laitoin itsekseni meille aikarajaksi keskiviikkoillan, jolloin kaikkien tavaroiden pitäisi olla vietynä pois. Asuntoon jää kuitenkin jonkin verran tavaraa, sillä vanhempani tulevat ensi viikonloppuna hakemaan kuorman, joka menee heille säilöön. Kun kaikki tavarat ovat oikeissa osoitteissa, aion ostaa pullon (noh, oikeastaan koko kolmen litran hanapakkauksen) lempparivalkkariani, nostaa jalat pöydälle ja ihmetellä maailman menoa punaisessa tuvassa. Yhden illan sallin itselleni istua paikallani, mutta sen jälkeen alkavat syystyöt, jotta punaisen tuvan piha saadaan talviteloille.

Tyhjät laatikot huutavat nimeäni, joten nyt jatkan pakkaamista, jotta urakka tulisi joskus valmiiksi. Seuraava tilannekatsaus takuuvarmojen muutossa tapahtuneiden kommellusten kera tuleekin sitten jo punaisesta tuvasta. Siellä muuten toimii netti pelkästään yhdessä huoneessa ja sielläkin vain silloin kun on pilvinen sää! Ja jos haluaa puhua puhelimeen ilman, että puhelu pätkii, kohisee ja katkeilee, se on mahdollista ainoastaan siinä samaisessa huoneessa...

Päätöksiä

15.8. teimme Retkun kanssa päätöksen. Seuraavana päivänä minä irtisanoin vuokrasopimukseni kolmekymmentäneliöisestä kerrostaloyksiöstä kaupungin keskustassa ja aloimme suunnittelemaan muuttoani ihanaan omakotitaloon keskellä metsää. Olin käynyt talossa, punaisessa tuvassa, yli kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran ja rakastunut ensisilmäyksellä. Talossa jopa tuoksuu kodilta. Kun pihassa nousee autosta, tuntuu kuin joku nostaisi selästä pois suuren painolastin. Ajatus rauhoittuu, mieli tasoittuu ja tekee mieli vain istua hiljaa kuistilla kahvikuppi kädessä. Retku kutsuu paikkaa omaksi aikakoneekseen - siellä ollessa voi kuvitella, että maailma liikkuu vähän hitaammin. Paikka on niin ihana, että tähän asti suorastaan ahdisti joka kerta kun sieltä piti lähteä pois. Kun auton renkaat koskettivat pitkän hiekkatien jälkeen asfalttia, kurkkua kuristi, kummallinen paino laskeutui rinnan päälle ja teki mieli kääntyä heti takaisin.

Suunnitelmamme minun muutostani eroavat kuitenkin toisistaan aika paljon. Minä mietin lyhtyjä etukuistin tolppiin, keittiöön verhoja, olohuoneeseen uutta mattoa. Retku pyörittelee silmiään kun kerron, minkälainen jouluvalo talon pienempään makuuhuoneeseen sopisi. Hän itse on suunnitellut enemmän käytännön asioita kuten paikkaa minun vaatteilleni ja tavaroilleni. Mitä, onko niilläkin jotain merkitystä? Mä vain näen itseni lämmittämässä taloa kotoisasti puilla, tekemässä ruokia leivinuunissa ja saunomassa puusaunassa. No, onneksi toinen meistä ajattelee myös käytännön asioita. Minä taidan olla vähän taivaanrannanmaalari kun toinen taas on enemmän mallia "tämä on ongelma ja tässä on ratkaisu". Hänellä on aina olemassa kaikkeen suunnitelma, varasuunnitelma ja hätäsuunnitelma. Minä ikäänkuin liihottelen sitten mukana.

En ole kuitenkaan täysin haihattelija, sillä tiedän kyllä, että talvi pelkästään puulämmitteisessä talossa ei ole mitään lomailua. Eikä myöskään iso piha, joka täytyy aurata lumesta (traktori on taivaan lahja!) tai melkein kymmenkilometrinen hiekkatie, jossa se aura-auto ei käy ehkä ihan niin usein kuin nykyisen kerrostaloyksiöni pihassa.. Varsinaista lomailua ei ole sekään, että juomavesi ja peseytymisvesi haetaan kylältä kymmenen kilometrin päästä. Tiedän myös sen, että kun ystävät ovat kaikki vähintään tunnin ajomatkan päässä, illat voivat olla pitkiä varsinkin jos Retkukin on töissä. Mutta onnekseni olen pienestä pitäen viihtynyt omissa oloissani. Ala-asteikäisenä minulla oli oma pieni piilopaikka kotimme lähellä, jossa saatoin istua parikin tuntia ihmetellen maailman menoa ja kuunnellen omia ajatuksiani.

Parasta punaiseen tupaan muuttamisessa on kuitenkin se, että siellä saan asua sen ihmisen kanssa, jonka kanssa voin istua keittiön pöydän ääressä viisi tuntia ja jutella tauotta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Jonka kanssa voin olla etukuistilla kahvikuppien kanssa kolme tuntia sanomatta mitään. Jonka vierestä herään uuteen päivään ja tunnen itseni onnekkaaksi. Jonka kahvikuppia tiskatessani hymyilen.

Tervetuloa lukemaan kertomuksia isosta askeleestani ja elämästäni vähän erilaisissa oloissa :)

Ps. Pyysin Retkua auttamaan kun yritin keksiä meille lempinimiä tänne. Hänen ehdotuksensa Retku ja Rinsessa pääsivät käyttöön :)